Arvoisa juhlaväki, koulumme opettajat ynnä muu henkilökunta, vierailevat tähdet sekä tietysti uunituoreet ylioppilaat.
Meitä valmistuu tässä hiljaisessa ja mustassa joulukuussa pieni, mutta sitäkin sitkeämpi joukko. Puhun sitkeydestä paitsi opiskelijoille tutussa merkityksessä kuin myös siinä, että kulunut vuosi lienee meidän sukupolvemme tähänastisista mullistavin. Samaan aikaan kun me pohdimme tulevan vuoden opintopolkuja, maailma pohtii ratkaisuja raskaisiin ongelmiinsa. Maailma pohtii, pelkää, suunnittelee. Aivan kuten mekin olemme tehneet.
Puhutaan valmistumisesta, mutta valmiita emme ole kukaan. Asiat mietityttävät suuressa ja pienessä mittakaavassa. Ehkä jotkut meistä ovat vasta oivaltaneet, mitä haluavat tulevina vuosina tehdä, ehkä jollakulla on ollut suunnitelma jo pitkän aikaa, ja kenties joku edelleen painii vaihtoehtojen ja perimmäisten kysymysten kanssa. On niin paljon sellaista, mitä emme tämän kaiken jälkeenkään tiedä. Tietoviisautta olemme saaneet kuka missäkin mitassa, mutta sitäkin enemmän olemme oppineet rohkeiksi, kyseenalaistaviksi ja uteliaiksi. Suuria tunteita on saanut kokea meistä jokainen, ja viimeistään nyt osaamme mestarin lailla niin mokata kuin saavuttaa suuruuksia. Minulla on ollut lukiossa lukuisia seuralaisia, joista mainittakoon ainakin ylpeys ja nöyryys, onnistumisen riemu ja suuri pettymys, häpeä ja morkkis, iloinen yllätys, ja kaikista vankimpana ja tärkeimpänä kokemus siitä, etten ole yksin.
Korona on nostanut tapetille yhteistyön, yhteiset pelisäännöt ja yksilön roolin ja vastuun. Viruksen mukanaan tuoma kärsimys on synnyttänyt ihmisten välille vertaistukea, ja vertaistukeen on tutustunut myös meistä lukiolaisista jokainen. Kuinka monta huulta minä ja ystäväni heitimmekään reilun kolmen vuoden opintourani aikana lukion iänikuisuudesta ja mahdottomuudesta. Täällä syntyi aivan oma kieli kursseista, koeviikoista ja pahaenteisistä ylioppilaskirjoituksista. Tuota kieltä puhuttiin käytävillä, juhlahuoneiden parketeilla ja Itämeren laineilla. Sillä aivan kuten meidän paraikaa sinnittelevä maailmamme on enemmän kuin vain vaikeutta ja vastoinkäymisiä, on lukio kovin paljon enemmän kuin esseitä ja ylppäreitä. Se on matka, ja siihen on saanut ihastua ja vihastua aivan ihanassa sisäpiirissä.
Meidän Huikkamme jättää mieliimme monta kaunista muistoa aina persoonallisista opettajista luovuuteen kannustaviin kursseihin ja projekteihin. Haluan erikseen kiittää Johannaa kirjallisuusseminaari Sempasta ja Jannea psykologiaryhmästä, jotka ovat olleet monitahoisuudessaan lukion parasta antia. Kahvia on tullut litkittyä ja ajatuksia vaihdettua saman- ja erimielisten ihmisten kanssa. Nämä kurssit ovat olleet rakkaita harrastuksia ja yllyttäneet minun ja monen muun opiskelijan luovuutta, omaleimaisuutta ja rohkeutta. Niinikään näitä hyveitä olemme saaneet sorvata ihanalla kuvislinjallamme, jolla on pensselöity monet maalaukset ja väkerretty lukuisat mielenmaisemat savesta ja kierrätysmateriaaleista. Muistan edelleen yläkerran sinisen Suomi sata -käytävän kuin eilisen päivän. Huikka on alati ohjannut kulkemaan jonnekin, jossa polkua ei vielä ollut.
Ylioppilaat – tehdään ensi vuodesta sallittujen polkujen ja rohkeiden ratkaisujen vuosi, ja tehdään tästä päivästä rakkaiden muistojen ja ansioiden päivä. Maailmalla on meille tarjottavaa niin hyvässä kuin pahassa, mutta me emme ole koskaan yksin, koskaan valmiita, koskaan liian eksyksissä. Juhlitaan sitä tänään.
